Miehet. Ne eivät tajua, miltä ovat säästyneet. Ja koska ne eivät tajua, miltä ovat säästyneet, ne eivät myöskään ymmärrä, mitä me naiset kärsimme.
Että kun ensin herää kolmena, neljänä aamuna siihen, että päätä jomottaa kuin kolkkaamisen jäljiltä.
Ja kun yrittää nousta sängystä, siinä käy näin:
Siitä yksinkertaisesta syystä, että on niin helkutin väsynyt. Jokainen solu kropassa huutaa, että jää sänkyyn hullu nainen, mutta jotenkin sitä sitten velvollisuudentuntoisena matelee kohti uutta työpäivää.
Olo on kuin rekan alle jäänyt, eikä mikään – toistan: mikään – maailman kahvimäärä saa kroppaa hereille. Päänuppi on täynnä usvaa.
Väsymyksen ja päänsäryn lisäksi sitä on ihan helkutin ärtynyt. Ja joka kerta sitä on yhtä ärtynyt ja kiukkuinen tajuamatta ensin, mistä on kyse. Vaikka luulisi, että alkaisi raksuttaa jo pelkästään kalenteria vilkaisemalla. Mutta ei, sitä on täysin oman kiukkunsa sokaisema.
Voin vakuuttaa, että tässä tilanteessa yläasteella työskenteleminen on jokseenkin riemukasta.
Eikä se joku onneton, joka onnistuu ylittämään harvinaisen pahasti madaltuneen ärsytyskynnyksen, ehdi edes tajuta, mikä häneen iski.
Kotona mies yrittää sanoa, että rauhoitu nyt hyvä ihminen, mutta sitä ei itse edes huomaa skitsoavansa.
Kunnes. Raivo väistyy, ja tilalle tulevat kyyneleet.
Ja juuri, kun epäilys on herännyt, että ei kai taas vaan, niin kyllä. Kyllä taas vaan.
Joskin siinä vaiheessa yleensä jo kramppaa niin, että tämä antaa tilanteesta todentuntuisemman kuvan:
Viiden, kuuden päivän kuluttua olet menettänyt noin kuusitoista litraa verta, hemoglobiini on tipahtanut pakkasen puolelle, ja naama kalpeana horjut kohti seuraavaa kymmenen päivän kärsimysnäytelmää, joka alkaa päänsäryllä.
Äitienpäivän tienoilla on muutamana vuonna netissä pyörinyt videoita, joissa miehet kokeilevat synnytyssimulaattoria. Virnunaamat ovat aika äkkiä muuttuneet vinkuviksi ja apua aneleviksi räkänokiksi. Mitenkähän kävisi kuukautissimulaattorin myötä? Veikkaan viikon lakisääteistä saikkua.