Oli sitten ihan pakko tehdä vielä värikkäämmät versiot samasta lakkauksesta. Aamun sumussa ankeaa maisemaa katsellessa ajattelin, että hohhoijaa, tässä sitä taas mennään: harmaa maa, harmaa taivas, harmaat puut, harmaa sumu. Kyllä vähemmästäkin alkaa kaivata väriä ympärilleen.
Mä en oikein henkisesti tahdo kestää ajatusta huomisesta. Ensin täysi työpäivä, ja sen päälle uuden opetussuunnitelman tekemistä. (Ainakin opelukijat tietävät tasan tarkkaan, kuinka riemukasta OPS-työskentely onkaan.) Eikä tässä vielä kaikki, sillä isäntä pääsee koko keljusta päivästä kuin koira veräjästä ja vain sen surkean syyn takia, että on sattunut syntymään samana päivänä 50 vuotta sitten! Eikä tässäkään vielä kaikki, sillä arvatkaapa mille viikonpäivälle minun merkkipäiväni runsaan kolmen viikon kuluttua osuu? – Aivan oikein, l a u a n t a i l l e .
Ainut lohdullinen ajatus tässä kaikessa on siinä, että sinä lauantaina istunkin sitten Russell Streetin Fortune Theatressa vatsa täynnä jotain hyvää ruokaa.
Olen jatkuvasti jotenkin nahkean väsähtänyt, mikä varmasti johtuu tästä tautipöpöstä, myrkkykuureista ja siitä, etten ole moneen viikkoon päässyt hölkälle. Ja niin loistavat kelit kun olisi juosta! Ei loskaa, räntää, lunta eikä jäätä. Jotenkin aavistan tässä käyvän niin, että kun vihdoin olen päässyt taudista eroon ja olen taas hölkkäkondiksessa, maassa on veden ja loskan peittämä jääkerros, ja muutenkin saan taas alkaa harjoittelun puoliksi alusta tauon jälkeen. Tällä hetkellä, kuurin ollessa puolivälissä, fysiikka natisee jo pienestäkin. Siivosin eilen huushollin, mistä sain jo hien pintaan oikein kunnolla, ja köhin taas niin että ääni oli lähtemässä. Tänään sain suurin piirtein kahlita itseni kiinni työtuoliin, etten olisi sännännyt haravoimaan. Pakko malttaa himmata!
Taidan kohdistaa katseeni tuonne joulukuun alkuun ja odotettavissa olevaan breikkiin, ja laittaa huomiseksi autopilotin päälle.