Kuppi kahvia, kiitos. Vein juuri olkkarin maton pesulaan. Juurikin sen valkoisen, hypersuuren ja painavan, jota ei voi edes kuvitella pesevänsä itse. Ja miksi? Siksi, että kilpparimme Kuplan uusi vaimo, Valpuri, on rubensilaisen rehevä nainen, joka päästää myös rubensilaisen reheviä kakkoja.
Kuplan kaksivuotinen leskeys päättyi viikko sitten. Valpuri-rouva valloitti miehensä sydämen heti paikalla. Jos joku kuvittelee, että kilpparit ovat hitaita, tylsiä otuksia, joiden elämässä ei ole mitään seurattavaa, niin tervetuloa meille. Täällä on nyt viikon verran pyörinyt sellainen kilppariporno, ettei paremmasta väliä. Ja Valpurin saapumisen myötä kävi myös selväksi, että kyllä, tarvitsemme isomman terraarion. Sellainen on jo tekeillä vanhasta keittiön pöydästä. Julia puolestaan rakensi isännän kanssa pihalle entistä isomman ja paikallaan pysyvän ulkoaitauksen, johon alkoi jo maisema-arkkitehtinä rakentaa saviruukusta tehtyä piilopaikkaa ja sen päälle kivistä ja mullasta taiteiltua mäkeä. Mäki kylvettiin täyteen apilansiementä. Lisäsuunnitelmia kaavaillaan.
Nella oli Julian ja mun kanssa mustikkametsässä tiistaina. Karvakuono houni mustikoita kitaansa ja loikoili mättäiden keskellä. Yhtenä iltana mä ihmisparka alennuin iltalenkillä kantamaan sitä hölmöä koiraa sylissäni, kun se ei kertakaikkiaan suostunut tulemaan yhden talon ohi. Siellä kun pihassa oleilevat koirat haukkuvat tervehdyksensä neidin takia liian kovaäänisesti ja pelottavasti. Neljä jarrua iski maahan jo hyvän matkaa ennen koirataloa. Ei auttanut maanittelu, ei komentelu, ei uhkailu. Lopulta otin koiruuden kainalooni ja kannoin sen talon ohi. Sen jälkeen kyllä vauhtia sitten piisasikin, ja mä olin jo valmiiksi puhki ja hengästynyt siitä kantamisesta! Että olin hikinen kun päästiin kotiin asti. Kaikkeen määkin rupean.
Minähän olen syntynyt tähän maailmaan ilman suuntavaistoa, enkä siksi ole mikään metsien ystävä. Julia-partiolaisen kanssa oli turvallista mennä mustikkaan, ja koska olin poimimisesta innostunut, keksi isäntä, että mähän voin ottaa mukaani ton Nellan GPS:n. Sehän olikin loistojuttu! Merkkasin kartalle autolta lähtiessäni, missä auto on, ja sitten vaan pusikkoon! Ajattelin, että tulen viihtymään mustikkametsällä vaikka joka päivä.
Suunnistaminen ei ollutkaan se ongelma. Eikä mustikoiden puute. Eikä hyttysten paljous. Mä vaan innoissani kykin siellä metsällä neljä tuntia putkeen, mikä sai aikaan sen, että mun selkäni oli aivan kaputt ja vasemman jalan varpaista oli tunto poissa, kun vihdoin iltayhdeksältä palasin kotiin. Vietin marjat perattuani ja pakastettuani vielä Pilates-session ennen nukkumaanmenoa, mutta herätessäni aamulla yksi varpaistani oli vieläkin puutuneen tunnoton. Ja on sitä muuten edelleen. Mä en oikein usko, että tohdin uuteen mustikkasessioon, ennen kuin olen edellisestä toipunut. Kahdeksan litraa sain pakkaseen niiltä kahdelta kerralta. Minimaalista. Jos vedän 200g marjoja joka aamusmoothiella, niin tuolla määrällä ei pitkälle pötkitä.
Kahvi-/teekuppi oli muuten Fröken Julien tuliainen mulle Turun keskiaikamarkkinoilta.