Oli äärettömän vaikeaa valita tänne sopivaa otosta. Nuori ylioppilas on fotogeeninen tapaus ja näyttää joka otoksessa hyvältä, mutta samaa ei voi ihan kehua äitimuorista. Mutta siksipä otoksia nyt onkin monta, joten voitte itse valita mieleisenne, varsågoda!
Miten olisi tällainen makeanpuoleinen pläjäys hymyineen?
Tai kenties erittäin wakawahencinen tuocio, jossa kuvattavat asiaankuuluwan arwokkaasti wailla hymyncarettacaan pönöttäwät?
Tai sitten se ainut, jossa äiti edes vähän oli edukseen, mutta jälkikasvu veti pelleilyksi.
Mä olin ulkoistanut juhlat samaan ravintolaan Yyteriin kuin Juliankin yo-pirskeet, mutta vaikka olin ollut etukäteen tietoinen siitä, että paikalla on myös toinen yo-seurue, en kuitenkaan ollut ajatellut asiaa tarpeeksi tarkkaan. Tai, en ainakaan siinä mielessä ollut varautunut tilanteeseen, että meidät, kaksi juhlaseuruetta, oli sijoitettu aivan toistemme kylki kylkeen. Plus että kun meidän seurueemme osasi olla toisen juhlapuheen aikana kunnioittavasti hiljaa, toinen seurue vastasi kohteliaisuuteen juttelemalla estottomasti ja huutelemalla toisilleen salin puolelta toiselle oman ylioppilaamme isän puheen aikana. Että tässä on nyt ikään kuin kahdeksan vuotta aikaa rakentaa puutarhaan myrskyn- ja lumenkestävä ruokailukatos Onnin lakkiaisvieraille. Argh.
Mutta tiättekö mitä? Tänään en ole tehnyt MITÄÄN. Paitsi lukenut kirjaa sängyssä. Ja good grief että mä olen ollut v ä s y n y t . Kevätlukukauden kaikki stressi lienee kapseloitunut jonnekin aivokuoreeni ja räjähtänyt kerralla auki. Luulen, että räjähdys on tehnyt samanlaista tuhoa kuin mikä tahansa paineaalto, joten loputkin harvoista aivosoluistani lienevät mennyttä kalua. Ainakin tänään olen lillunut jonkinlaisessa utuisessa puolitiedottomuuden tilassa.