On tätä. Kaikessa. Ja koko ajan.
Rakkaat lukijat. En ole hylännyt teitä enkä blogiani. Kaikkien muiden vastoinkäymisten ja mokien keskellä minulta vain hajosi tietsikka. Muutaman vuorokauden elvytysyritysten jälkeen ostin uuden, mutta koska minä olen minä, tietotekniset ongelmani eivät loppuneet siihen. IP-osoittemme oli vaihtunut, ja tämä yhdistettynä MacBookin minulle tuntemattomiin mysteereihin johti siihen, että onnistuin lukitsemaan itseni blogistani ulos. No, täällä sitä kuitenkin taas ollaan, joten lyhyestä virsi kaunis: Tarpeeksi monta kertaa kun menee pieleen kaikessa, niin sitten kumminkin vahingossa jossain onnistuu.
Viime viikko oli kaiken kaikkiaan absolutely from hell, ja kun niin kovasti odotin, että perjantaina pääsisin teatteriin rentoutumaan kaiken sen katastrofimeiningin jälkeen, kävi ilmi, että isäntää ja mua ei oltu muistettu lisätä lippujenhankkimislistalle. (Tämä korvattiin meille kyllä, pääsemme myöhemmin kahdestaan.) Olen myös leiponut äärettömän epäonnistuneita kakkupohjia, polttanut käteni riisinkeittovedessä, onnistunut tuhoamaan tyttären suorittaman ohjelmistoasennuksen, pitänyt sekä didaktisesti että kasvatuksellisesti loistokkaita oppitunteja ja eilisiltana tajusin, että kännykkäni laturi oli lähtenyt tyttären matkaan. Ei muuten kovin paha, mutta näen typykkää vasta joskus kuukauden päästä, kun tämä on palannut Kazakstanista. (Luit oikein: kaikista maailman paikoista, kyllä, Kazakstanista.)
Söisin lohdutukseksi jotain hyvää, mutta kun sekin putoaa kumminkin rinnuksille.