Eilen koitti jälleen päivä, jota koko opehuone on odottanut suurella antipatialla: OPS-iltapäivä. Mikäli uutisista ette ole havainneet, voin valaista, että Suomessa uudistetaan opetussuunnitelmia, ja jokainen Suomen koulu väkertää nyt virallista tekstiä siitä, mitä missäkin oppiaineessa tehdään.
Eikä ensimmäistä kertaa.
Minulle tämä on muistaakseni kolmas opetussuunnitelma, ja joka kerta uuden OPSin on pitänyt mullistaa kaiken. – Arvatkaa, onko?
No, sikäli uusi tuntijako kyllä mullistaa toisen opetettavan aineeni, ruotsin, opetuksen niin, että hyvin pian sen jo ennestään huono osaaminen romuttuu entisestään. Mutta tälle eivät opettajat voi mitään, koska kyseessä on poliittinen peli, jota pelataan paljon meitä isommalla tasolla.
Uuden OPSin tekeminen on joka kerta ollut suurta tuskaa. Silloinkin, kun ideoita ja näkemystä löytyy, on äärettömän vaikeaa saada ajatuksia paperille viralliseen muotoon. Joka ikistä lausetta pohditaan tarkkaan, käännetään ja väännetään, jotta se olisi tarpeeksi kattava, muttei kuitenkaan missään kohtaa rajoittava, ja totta kai tällä menolla päädytään sellaiseen kapulakieleen, että hankalimmankin lakitekstin suoltaja itkisi vieressä kateudesta, ja me kirjoittajat itse itkemme tuskasta.
Kaikki lähtee yleensä siitä, että opetushallituksen ohjeet paikallisen osion tekemiseen ovat jo niin hankalaa tekstiä, että opettajien on vaikeaa saada selvää, mitä meiltä oikein odotetaan. Jostain syystä tämä on nyt tällä kierroksella kulminoitunut aivan käsittämättömällä tavalla, koska tuntuu siltä, että kaikki ovat aivan pihalla.
Minua kyllä jotenkin lohdutti se, että yksi opehuoneen uusimmista tulokkaista totesi, että yläasteen OPSin tekeminen oli hänen edellisessä työpaikassaan ihan yhtä sekavaa; kukaan ei tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vertaistuki on totisesti parasta tukea! Näissä fiiliksissä istuimme eilen jälleen OPH:n ohjeiden ja tietokoneen ääreen.
Splendid! Meitä oli minun ryhmässäni viisi maisteria lyömässä viisaat päänsä yhteen, mutta nyt täytyy antaa kaikki kunnia opetushallitukselle, joka on tällä kerralla tehnyt niin käsittämättömät systeemit, että ainakin meidät humanistit onnistuttiin nyt lyömään täydellisesti ällikällä.
Mutta jotain on saatava aikaiseksi. Kaksi tuntia aikaa, takana täysi työpäivä. Joten ei kun tekstiä näytölle.
Lopulta sitä on niin kypsä, ettei pysty enää mihinkään järkevään ajatteluun.
Kun miettii sitä, että tuhannet opettajat tässä maassa tekevät nyt tätä samaa työtä, ja suurin osa yhtä tuskaisina, niin herää kyllä kysymys, onko tässä mitään järkeä.
Meitä oli eilen koolla ehkä noin 70-80 opettajaa parin tunnin ajan. 160 työtuntia. Ja tämä vasta yhden iltapäivän aikana, näitähän on ollut ja tulee vielä. Toimittaisiinkohan yksityisellä sektorilla samoin? Epäilen.
Näissä mietteissä ajelin eilisen OPS-rupeaman jälkeen kiireellä Poriin kiikuttamaan Onnia pianotunnille. Soittotunnin jälkeen kävimme hakemassa ensimmäistä kertaa moneen, moneen kuukauteen pikaruokaa Mäkkäriltä koko perheelle, ja paluumatkalla kun vaivuin väärässä kohdassa taas miettimään tätä järjettömyyttä, miten opetussuunnitelmaa nyt värkätään, niin arvatkaapa, mikä iloinen yllätys minua vielä odotti?
Kuudenkympin alue. Mittarissa noin 72. Onneksi olkoon, pikavoitto tiedossa.
Näihin tunnelmiin.
