Mun Waterstonesilta ostamani ”Little Women” -painoksen kannet ovat kuvaamisen arvoiset. Tässä etukansi ja -lieve, kuvassa yllä päältä, alapuolella alta:
Olin ensin ihan hämilläni, että mitä hittoa. Tässä näkymät takakannesta ja -liepeestä:
Mietin hetken, että onko alaosa jonkinlainen synkeän mielen vastakohtateos kannen päälliosien kauneudelle, kunnes yhtäkkiä hokasin, että kannethan on tehty kuin kirjailutyö erilaisilla pistoilla, ja kääntöpuolella on näkymä kirjontatyön nurjalta puolelta! Vähänkö kiva idea! Tämä yksityiskohta sai minut rakastumaan painokseeni entistä kiivaammin.
Olin jotenkin muistellut, että kirja on kevyt ja nopealukuinen romanttinen pläjäys, mutta vain viimeksi mainittu tuntui pitävän paikkansa. Tänään, kun mulla oli enää kymmenisen sivua jäljellä, otin suomenkielisen painoksen hyllystä ja tajusin, että se, mitä meillä on suomennettuna nimellä ”Pikku naisia”, onkin vain puolet tästä alkuperäiskirjasta. Toinen puoli on suomennettu nimellä ”Viimevuotiset ystävämme”.
Ensimmäinen puolisko onkin se, minkä muistin ja mitä olin lähtenyt lukemaan. Toinen osa tuntui jo raskaammalta puurrettavalta, monestakin syystä, muttei vähiten L.M.Alcottin moraaliopetusten takia. – Kas, kun naisen suurin onni ja täyttymys elämässä on olla vaimo. Aughhh!
Kirjassa on kuitenkin kaikesta huolimatta oma kuolematon viehätyksensä. Eipä se muuten edelleen myisikään lukuisina erilaisina painoksina vielä 150 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Julia latasi tietsikalleen vuoden 1994 leffaversion, jonka taidamme katsoa tässä jonakin iltana, kunhan nuo miehet saadaan irrotettua pleikkarin äärestä.