Olin varannut lennot Cambridgeen tytärtä moikkaamaan jo talvella, mutta pääsy Helsinki-Vantaalle ja sieltä pois oli vielä vaiheessa. Päädyin isännän suosituksesta ottamaan menomatkalle junaliput, koska Helliä ei raatsinut koko päiväksi jättää Onnin vahdittavaksi. Aioin ensin tulla junalla takaisinkin, mutta koska yö Glow-hotellissa olisi siinä vaiheessa varattuna maksanut muikeat 180 euroa, ylipuhuin isännän noutamaan mut kentältä.
Ja ei kun matkaan kuin Lentävällä Kalakukolla konsanaan, iloisena istuin Pori-Tampere -junassa, kunnes jonkun kanssamatkustajan tuttava soitti tälle ja ilmoitteli, että Tampereella palaa justiinsa se rautatiesilta, josta meidän pitäis mennä. Sitten kaikki selaamaan tilannetta Iltiksestä ja tapahtumahuoneesta. Iltiksessä luki, että pohjoisesta saapuvat junat pysähtyvät Nokialle, ja sieltä on bussikuljetus Tampereen rautatieasemalle. Hörönlöröä! Me pysähdyimme kyllä Nokialle, mutta konnari ilmoitteli flegmaattisella äänellä kajareista, että ei ole jatkokuljetuksista mitään tietoa. ”Jos teillä on joku kiire, niin hommatkaa ite kyytinne ja hakekaa korvauksia VR:ltä.”
Just joo. Kauheeta laukkaa taksiasemalle, joka oli onneksi vain 50 metrin päässä. Ei takseja missään. Yksi Kööpenhaminaan menijä soittelemaan taksinumeroon, ja malttamattomina odotimme, että tulisi nyt joku. Lopulta paikalle porhalsi tilataksi, johon mahtui 8 henkeä, ja vaikka kuljettaja painoi kaasua ihan kiitettävästi, jännäsimme kovasti, ehtisimmekö seuraavaan junaan vai ei. Liikenne oli tietysti rautatieaseman kohdilla tukossa, joten taksikuski heitti meidät alikulkukäytävän suulle, josta porukka laukkasi pää kolmantena jalkana kohti Tikkurilan junaa. Olin minuuttia ennen lähtöaikaa junassa, joka kyllä armeliaasti jäi odottelemaan muutamaksi minuutiksi niitä, jotka eivät olleet yhtä nopeita. (Korkkarit jalassa ja yli 14 kilon matkalaukun kanssa aikamoinen suoritus multa, jaoin itselleni henkisen Olympiamitalin.)
Jostain syystä edellinen Helsingin juna ei ollut sekään lähtenyt, joten yhdessä junassa oli nyt kahden junan porukat, eivätkä istumapaikat pitäneetkään paikkaansa. Raahauduin turhaan junan läpi nelosvaunuun, ja lopulta lätkähdin istumaan vanhemman daamin viereen, joka oli svenskspråkig, ja minähän en jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Muistin sanoja, joita en edes tiennyt muistavani. Vi hade det så roligt och hon var på väg till sitt barnbarn som hade fått en dotter i februari. Neljän sukupolven naiset olivat lähdössä yhdessä Kreetalle.
Ei ollut kyllä tämänkään junan konduktööri ihan täydessä vedossa. Kaikki ottivat tietenkin esille lippunsa, kun tämä saapui junavaunuun, mutta mies torjui ne yhdellä kädenliikkeellä. ”Emminä joua teijän kaikkien lippuja kahtommaan, tässä on nyt kahen junan väki samassa, multa menis ikä ja terveys jos alkasin niitä käyä läpi.” Ilmoitimme hänelle, että junan kuulutukset eivät olleet kuuluneet meidän vaunuumme. ”Emminä siellä mittään tärkiää sanonut, kohan itekseni joutavia löpisen.” Ja poistui seuraavaan vaunuun.
Tikkurilassa toinen vaihto, ja Helsinki-Vantaalla saatoin viimein huokaista helpotuksesta. Portilla odotellessani seurasin monen muun matkustajan tavoin Niko-nimisen nuoren miehen edesottamuksia, ja toivoin mielessäni, ettei riiviö istuisi koneessa lähelläni. (Olen muuten aika satavarma siitä, että tenavan nimen kirjoitusasu on Nico. Neljä-viisivuotias kovaääninen miehenalku, jolla oli lyhyt sänkitukka taakse kasvamaan jätettyjä pitkiä haituvia lukuunottamatta. Olen valmis pistämään pääni pantiksi nimen c-kirjaimesta.) Pikkukaveri kiipeili muiden matkustajien selkänojilla, kännyköiden latauspisteen päällä, juoksenteli holtittomasti sinne sun tänne, ja vanhemmat yrittivät turhaan hokea ”nyt-kyllä-rauhoitut”. ”TULPA KIINNI, tenkin tyhjäntoimittaja!” karjui tenava ja juoksi entistä kiivaammin. Sitten laulutaitoja: ”TUTANNALLA OLI VENE JA TE TANOI PUM-PUUUMMM!!!” ”PIPPELILLÄ OLI VENE JA TE TANOI PLLLLRRRRFFFFFFF!!!”
Siinä vaiheessa, kun jonotimme koneeseen, osuin tämän perheen taakse ja katselin vaivihkaa niiden lippuja. Helpotuksen huokaus! Rivi 30! Mulla oli rivi 10.
Lentokoneeseen päästyäni matkustajille ilmoitettiin, että odottaisimme koneessa lähtöä yli puoli tuntia. Lontoon kaikki neljä lentokenttää olivat siirtyneet juurikin tuona päivänä uuteen tutkajärjestelmään, jonka ansiosta kaikki sinne saapuva liikenne oli myöhässä. Tässä kohtaa siunasin onneani, että olin ottanut junalipun, jolla saattoi matkustaa mihin aikaan tahansa päivästä.
Heathrow’lla en kyllä enää siunannut onneani, sillä ne helskutin junaliput piti printata siellä automaatista ulos (ei, niitä ei voinut printata etukäteen netistä) sähköpostissa olevan koodin avulla, mutta vaikka netissä vakuutettiin että automaatti löytyy kakkosterminaalista ”in the central terminal area” Heathrow Expressin tiskiä vastapäätä, sellaista ei siellä ollut, eikä kukaan tuntunut tietävän siitä mitään. Lopulta sain joltakulta kentän työntekijältä ohjeen kulkea portaita alas käytäviä pitkin Undergroundiin, josta löytyisi rivi lippuautomaatteja. Ja minähän kipitän. Ja kipitän. Heathrow’n tunnelit ovat ihan mukavan pitkiä ja kuumia. Metroporttien luona on lippuautomaatteja, mutta kaikki Oyster-cardille. Kysyn neuvoa Undergroundin porttien luona olevilta työntekijöiltä. Karmea intialainen aksentti. Ymmärrän sen verran, että takaisin on mentävä, ja jossakin lukee, että lippuja. Kipitin kilometrin takaisin niitä saunaan verrattavia käytäviä ja näen lopulta isot kirjaimet: ”Trains to Central London, tickets here” ja nuolen, joka osoittaa ylös portaita.
Arvatkaa, missä olen, kun nousen ne raput ylös? Juu. Olen siinä samassa pirun terminaaliaulassa, josta alunperin lähdin liikkeelle. Verenpaineeni alkaa nousta.
Uusi kyselykierros. Kukaan ei tiedä mitään muista junalipuista kuin metrosta tai Heathrow Expressistä. Lopulta jostain löydetään vanhemmanpuoleinen työntekijä, joka neuvoo minut takaisin maanalaisiin tunneleihin, mutta osaa neuvoa, että ennen metroportteja on Heathrow Expressin pieni tiski, mistä kohtaa lähtee sivukäytävä, jonka perällä automaatit ovat. Kello on miljoona, kun käpytän kolmatta kertaa sitä samaa käytävää, mutta toden totta, lähes metroaseman luona on pieni pöytä ja Heathrow Expressin pahviständi, joihin en kiinnittänyt aiemmin huomiota, ja kyllä, kun poikkean pääkäytävältä, löydän lopulta automaatit. Junalippujen printtaus, ja kiireesti metroon, ja kohti King’s Crossia.
Ne, jotka Lontoota tuntevat, tietävät, että Heathrow on valovuosien päässä King’s Crossilta. Piccadilly Linen metrolla saa lähes ajaa linjan päästä päähän, ennen kuin on perillä. Ulkona on pilkkopimeää, kun juna kulkee osan matkasta maan päällä, eikä minulla ole aavistustakaan, ehdinkö viimeiseen Cambridgen junaan vai en. Olen umpiväsynyt ja manaan matelevia minuutteja, ja jokaista asemaa, jossa pysähdymme. Vaunussa istuu muutama muukin uninen matkustaja, ja väkeä alkaa oikeastaan tulla sisään vasta Piccadilly Circusin kohdalta.
King’s Crossilla laukkaan taululle katsomaan, pääsenkö vielä Cambridgeen vai joudunko etsimään yösijaa jostain. Kolmen minuutin päästä on lähdössä juna, ja siitä seuraava onkin peruttu. Laituri numero 0 (kyllä, nolla!) löytyy kuitenkin helposti, juna tulee ajallaan, ja on runsaan tunnin kuluttua Cambridgessa. Julia kipittää mua vastaan juna-asemalle, ja otamme yhdessä taksin hänen collegensa asuntolaan. Tytär on niin vieraanvarainen, että luovuttaa mulle sänkynsä ja nukkuu itse patjalla lattialla, vaikka olisin kyllä voinut itsekin nukkua siinä. Sammun kuitenkin kuin saunalyhty päästyäni vuoteeseen huoneessa, joka on niin brittiläinen kuin olla ja voi. Erkkeri-ikkunat, yksinkertaiset lasit, ikkunan saa auki ylös nostamalla, ikuistahrainen kokolattiamatto, huonekorkeus varmaan yli kolme metriä, maailman raskain ovi, jossa pyöreä ovennuppi, kaapin sisästä löytyvä lavuaari, jossa voi pestä hampaansa.
Nukahdan autuaan tietämättömänä siitä, että tulevina päivinä kävelisin enemmän kuin koko kuluneen vuoden aikana yhteensä.