Voisi ajatella, että kun on kirjoittanut kässärin Downton Abbey -sarjaan, ei kannattaisi yrittää pistää paremmaksi, tai ylipäänsä enää kirjoittaa toista yläluokan elämästä kertovaa epookkistooria. Vähän epäröiden tartuin Belgravia-teokseen (suomennettu samannimisenä), enkä oikein ensi alkuun tiennyt, tuleeko tästä nyt lintu vai kala.
Jahka vauhtiin päästiin, luin tekstiä innolla, ja viimeiset sata sivua menivät lähes kouristuksenomaisessa pakkolukealoppuunenvoilaskeatätäkäsistäni -huurussa.
Belgravia on tarina kahden perheen, aristokraattisen Brockenhurstin ja nousukaskauppias Trenchardin, yhteisestä salaisuudesta. Perheitä yhdistää avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsenlapsi, Charles Pope, jonka olemassaolo tulee yläluokkaiselle perheelle yllätyksenä. Salaisuutta varjellessaan molemmat perheet tulevat nostattaneeksi kitkerää kateutta sukulaisissaan, ja lordin arvonimen ja omaisuuden periytyminen nousevat keskeiseksi kysymykseksi.
Trenchardien aviomieheensä kyllästynyt miniä juonittelee omiaan Brockenhurstien veljenpojan kanssa, Popeen rakastunutta Maria-neitoa yritetään väkisin naittaa samaiselle veljenpojalle, ja koska julkista skandaalia vältellään viimeiseen asti, salaisuuksien ja valheiden verkko kiristyy kiristymistään.
Downton Abbeyn fanit tietävät, että myrskyistä luovitaan vielä tyynille vesille, ja tähänkin risukasaan aurinko lopulta paistaa mitä muheimmin. Hyvän mielen lukukokemus, joka veti mukanaan, eikä ollut Downton Abbeyn toisinto. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!